Tänään miulla oli oikein hauska lenkki. Harmittaa kun aika meni niin nopeesti:D . mut jokatapauksessa mie lähin ysin jälkee polkee hotellilta Gran Canarian Meloneraksesta Sorian nousua päin. Heti siitä alusta peesiin jäi joku pyöräilijä, joka sitten pysyi siinä Soriaan asti. Nousussa vaihdettiin pari sanaa, hän oli belgialainen XCM-kuski Bikeaid.be -tiimistä, josta en tiedä sen enempää. No, pian ohitsemme yritti joitain pyöräilijöitä kalliine pyörineen ja vaatteineen, hieman huvittuneena seurasin sivusta kun muutamat tuosta porukasta karkailivat, kuin olisivat yrittäneet irti, vaikka lenkillähän he toki olivat.
Koska tarkoituksenani oli suunnata St. Nicolasiin, käännyimme Sorian nousun päältä vasemmalle, jotta voisin laskea alas Moganiin, josta tie St. Nicolasiin alkaisi. Maastokuski suuntaisi siitä Ayacataan. No, siinä kun tämä maastokuski ajoi maantiepyörällään hieman rosoisempaan tienreunaan, niin eikös se rengas pamahtanut. Tarjosin tietysti apuani, mutta hän sanoi pärjäävänsä itse ja sanoi, että koska minä ajaisin pidempään, olisi minulla oikeus jatkaa matkaa. Niimpä teinkin niin.
Laskin Moganin mäen alas, takki päällä, klo oli vasta puoli yksitoista, ja lähdin ajamaan St. Nicolasiin. St. Nicolasissa kirosin, kun en ollut tallentanut reittiä eteenpäin, ylös Tejedaan, Polarille, sillä olin ajanut suurin piirtein samaa reittiä toiseen suuntaan vain päiviä aiemmin. Olin sikäli innoissani mäestä; tiesin sen olevan erityinen, rankka, syrjäinen, kuuma. Tie kulki ylös aluksi kanjonia ja myöhemmin ylitti vuoren. Aikaisemmin mäkeä laskiessani jarrut olivat haisseet, sillä mäki oli niin jyrkkä.
Olihan se mäki ihan hurjan jyrkkä, Watteja piti paikoin laittaa reilusti yli suunnitellun mäen jyrkkyyden vuoksi. Kun Tejedan risteys siinsi enää vain yhden pyristyksen päässä, tuntui hyvältä. Aikaa tuohon meni lähes puolitoista tuntia, pituutta kaikkine mäkineen ja mutkineen mittariin tallentui noin 30km. Olin noussut jo reilusti yli 1000m korkeuteen. Sitten kun ajoin Tejedan kylään, menin huoltoaseman kauppaan ostamaan vettä ja jotain välipalapatukoita. No, siinä kävi sit niin et miun pitikin ostaa kuudella eurolla, kun halusin maksaa kortilla.
Matka jatkui Cruz de Tejedalle, mistä halusin mennä sit ympäri Roque Nublon vuoren takas Ayacataan. Kun olin sit taas kiivennnyt yli 1500metriin nousua, jonka keskijyrkkyys oli yli 12%, niin se tie ympäri oli tietty taas sulki, kun sitä rempataan. Juuri sunnuntaina olin ajanut siitä. Eiku takaspäin.
Olin laskenut jo hyvän matkaa alas Fatagan mäkeä, yli 25km, olin vikan mäennyppylän alla ennen kuin voisin laskea vikat noin 7km alas majapaikalle. Siinä sitten ohittaessani vanhempaa herrasmiestä (mieleeni tuli jo et ”ompas siinäkin vanhuksella sähkövaihteet” ), niin vilkaisin pyörää tarkemmin, kun mieleeni viilsi muisto parin vuoden takaa pyörästä, jolla ajoin synnyinseudullani Neusiedlerseen maisemissa. Pyörä oli Itävaltalainen Siga, melko hyvä muuten, ja herrakin osoittautui natiiviksi Itävaltalaiseksi. Pelkäsin hieman keskustelun aloittamista, sillä olin puhunut saksaa viimeksi kesällä, sen jälkeen vain lähinnä kirjoitellut joillekin. No, ihan hyvinhän se meni. ”Servus!”, hän sanoi itävaltalaiseen tapaan erkaantuessamme, kun hän valitteli painoaan, olimme siis ajamassa sitä vikaa mäennyppylää. No, heti sen jälkeen autoa oli kuin ties mitä, jonossa kapealla vuoristotiellä. Kun kysyin eräältä naiselta, et mikä on hätänä, sain vastauksen; Die Bussen! Vähän matkan päässä oli kaksi Bussia jumittuneet kyljistään tielle. Että mie sit kirosin mielessäni. Mittarissa oli jo 7h ajoa ja yli 4100m vertikaalista nousua, ja siinä minä sit olin, vain 15km päässä majapaikasta, ja toinen tie ei tulisi kysymykseenkään, pimeä tulisi jo muutaman tunnin päästä.
Kuten arvaat, ne bussit sit saatiin siitä pois ja matka jatkui. Itävaltalaismies tuli vierelleni ja juttelimme minuutin, kunnes taas erkanimme. ”Bis nächstes Mal!”